Vedän tennarit jalkaan ja takin niskaan, nappaan kypärän
yläkaapista ja treenikassin lattialta. Olen jo sulkemassa ovea, kun tajuan
unohtaneeni avaimet eteisen lipaston päälle. Palaan takaisin ja haparoin
pimeässä avaimia; ei vieläkään olla saatu ostettua sitä eteisen lamppua
kämppiksen kanssa. Äh, löydän avaimet ja kompuroin raput alakertaan. Käynnistän
skootterin ja vedän kypärän päähäni. Tempaisen skootterin käyntiin jalallani ja
lähden ajamaan parkkikatoksen ramppia pitkin ulos. Skootteri hyytyy jälleen
kerran keskelle ramppia. Annan skootterin lämmetä hetken ja jatkan matkaa,
nappaan Ellin kyytiin ja niin matka kohti Nunnavuorea taas kerran alkaa: 17
liikennevalot, parit nyrkin heiluttelut ja koko joukko virnisteleviä
jalankulkijoita. Enkä yhtään ihmettele, kyllä mäkin vähän virnistelen siellä
kypärän sisällä miettiessäni koko näyn huvittavuutta: kaksi 190-senttistä
tyttöä matelemassa (todella matelemassa!!) pienen punaisen skootterin kanssa
Turun halki.
Tuleva kauteni vaikuttaa lähtökohdiltaan melko samalta kuin
edellinen kauteni ja tavallaan se sitä onkin: treenaan edelleen aamuisin
lukiolaisten kanssa, opiskelen edelleen lääkiksessä ja iltani kuluvat edelleen
Nunnavuoren palloiluhallissa. Kun asiaa alkaa miettiä lähemmin, on kuitenkin
moni asia muuttunut; lukiolaiset ovat taas nuorentuneet vuodella, koulussa
näemme toisinaan jopa potilaita ja viime vuoden hiljaisesta apuvalmentajasta on
kuoriutunut toisinaan jopa melko kovaääninen päävalmentaja. Ja ainiin, onhan
sitten vielä se skootteri… Mikä ehkä on kuitenkin kaikkein tärkeintä, on se,
että joukkueemme ja koko seuramme on taas vuoden kokeneempi. Nunnavuoressa
riittää edelleen kannustusta ja samoin vaihtopenkin päästä löytyy taas todella
osaava ja innostunut tiimi.
Ja sitten eiliseen peliin, jota inhottaa edes ajatella.
Eilinen esityksemme oli nimittäin sanalla sanoen surkea. Emme puolustaneet,
emmekä hyökänneet. Puoliaikaan asti roikuimme vielä perässä, mutta tauon
jälkeen emme pystyneet edes siihen. Pelin jälkeen totta puhuen hävetti, emme
olleet kuin varjo (jos sitäkään) viime viikon taistelevasta Riennosta, joka
nappasi kauden avausvoiton kotisalissaan mahtavan ja äänekkään yleisön edessä.
En kuitenkaan tykkää märehtiä asioita (vaikka pakko myöntää, joskus siihen
kyllä syyllistyn) ja siksi niin minä kuin uskoakseni myös koko muu joukkue on
jo kääntänyt katseet tulevaan viikkoon. Edessä on kova treeniviikko ja
tuplaviikonloppu kahta aivan voitettavissa olevaa joukkuetta vastaan. Ja jos
nyt jotain positiivista pelistä pitää sanoa, olkoon se, ettemme hävinneet
ainakaan vastustajan ylivoimaisuuteen vaan täysin puhtaasti omaan huonouteemme.
Joukkueessamme on paljon potentiaalia ja kun vain saamme sen potentiaalin
kokonaisuudessaan käyttöömme, tulemme olemaan vähintään hyviä- sen lupaan. Nyt
ei muuta kuin uudella innolla, uuteen treeniviikkoon! Nähdään viimeistään
lauantaina Nunniksessa! J
Kaikenlaista pohdiskellen:
Sofia #9